Käsi pystyyn, ne jotka eivät koe alkoholia rentouttavaksi aineeksi. Toki, kohtuudella nautittuna. Avaudun teille tänään omasta alkoholin käytöstäni ja sen historiasta hieman. Se taisi olla kesä 1991 kun tutustuin tähän viisauden lähteeseen enemmän kuin kolmen keskioluen verran. Ei se nyt mikään tajunnanräjäyttävä kokemus ollut, mutta ensimmäinen känni joka voidaan rekisteröidä. Ihmeellisintä tuossa aineessa oli se, että tytöt alkoivat jostain syystä liimautua iholle tiiviimmin pikku jurrissa. Jopa haitaksi asti. Yhtäkkiä osasin auttaa kaikkia nuorikoita heidän seurusteluongelmissa ja kaikissa muissakin mitä hämmentävimmissä dilemmoissa. Parisuhdeneuvoja M.K. Murheenmaa 15-vee. Krapulasta en kärsinyt ensimmäiseen muutamaan vuoteen laisinkaan. Sitten tuli seuraavan kymmenenvuoden ajan aivan järkyttäviä kankkusia jo muutamasta gepardista. Nyt olen ilmeisesti palannut juurilleni. Nykyään ei tule edes kunnon päänsärkyä. Tosin, yleensä olen vielä aamullakin aika pyörryksissä, mutta monestikkaan en pysty nukkumaan ravintolaillan jälkeen ja yritän käpistellä kaikenlaista selvitäkseni. Nykyään olen aika huono sponsori Altialle. Baarissa tulee riekuttua ehkä kolme, max. neljä kertaa vuoteen. Kotona saatan äityä kesälomallani ottamaan muutaman oluen jopa joka perjantai tai lauantai. Silti, minulla on alkoholi-ongelma. Tunnustan.                                                                                                                                                                            

Ongelma ei liity niinkään alkoholi määrään. Vaan omaan itseeni. Minusta tulee ylisosiaalinen. Kuten 25 vuotta sitten, ymmärrän taas kaikkia. Se tuo omat haasteensa vai mahdollisuutensa ? You name it ! Murheenmaan ollessa jurrissa kaikki ihmiset ovat kiinnostavia ja heillä on huippuideoita ja super-loistavia juttuja vain minulle. Sielu on avoin kuin laskuvarjo ja kaikki hetket ovat ohikiitäviä ja ainutlaatuisia. Aamu ei tule koskaan. Siteeraan kaikille omia ja muiden tekemiä lyyrisiä timantteja. Sanataide on lähellä minun sydäntäni. Pikkutunneilla oletan asian olevan näin myös muille. Toisille on, toisille ei. Jokainen "reissu" tuo minulle uuden tuttavuuden, uuden ihmisen, uuden ohikiitävän hetken. Se on elossa pitävä voima. Kaikki eivät ymmärrä tätä pointtia. Minulle se on aina kiehtova arvoitus. Se on elämää. Kuten eräs nimeltämainitsematon Kollaa kestää- yhtye lauloi:" Joka kadulla asuu ihminen, sisällään sanoja tuntemattomia"           

Minulla on ns. taiteilija sielu. Äitini oli ammatiltaan taiteilija. Hän maalasi, teki savesta, kankaasta, puusta ja ihan mistä vaan, ihan mitä vaan. Isäni taas uskoi sanan voimaan ja näyttelemiseen. Vielä ryypättyään 35 vuotta, kuolinvuoteellaan hän taitavasti käänsi asiat hyväksi ja totesi että muistakaa hänet sanoista eikä teoista. Mikä lienee minun kohtaloni? Toteutanko omaa elämänkatsomustani ja sillointällöin otan kunnon kumaran vai uskonko muiden totuuteen ja muutan Uuteen Valamoon? Tästähän ei pitäisi edes keskustella, mutta aika-ajoin joudun tätä häpeällistä "sairauttani" puolustelemaan. Uskon jopa, että jos ihmiset olisivat sosiaalisempia muuallakin kuin räkälöiden kusilaareilla, monta turhaa tappelua ja itsemurhaa voitaisiin välttää. Some ei ole oikeata sosiaalisuutta. Se pikemminkin vähentää oikeata kanssakäymistä ja muuraa ihmiset ruutujen taakse. Moniko ottaa, vaikka sukset alleen ja lähtee katsomaan naapurikylän Annikkia? Eii....laitetaanpa facessa sille vaikka hymiö. Tilanne on toinen, kun kuvioon astuu vaikkapa muutama sidukka ja kippurahäntä. Jo vain, lähtee Tiina-Irmeli sivakoimaan pakkaseen Annikkia katsomaan. "Tiiä vaikka, sillä olis siellä punaviiniä" Ja taas maailma parantuu...

Jokaista ihmistä pitäisi aina kohdella niin, kuin kohtaisi tämän viimeistä kertaa. Tätä olen yrittänyt pitää jonkunlaisena punaisena lankana elämän myrskyissä. Eläköön, ohikiitävät hetket. Eläköön, hetken hurma. Eläköön melankolia.

Päivän biisisuositus: CMX, Melankolia

-MKM-