Saavuttiin avioliiton aina niin tuuliseen ja harmaaseen satamaan. Oli talo, autot, lapset ja asuntovelkaa. Näillä aineksillahan saadaan yleensä aikaan keitos nimeltä onni. Onni porisi elämän kuumalla hellalla ja oli näennäisesti hyvänoloinen soppa. Jotta soppa pysyisi maittavana on sitä pidettävä tarkasti oikean lämpöisenä. Sitä ei saa keittää liikaa, eikä päästää jäähtymään. En tiedä kumpi tässä oli syynä, mutta soppakattilalle ilmestyi useampi hämmentäjä ja oli vain ajan kysymys koska kamelin selkä katkeaisi. Naps !

Murheenmaa joutui nostamaan valkoisen lipun. Lohduton tilanne ei silti ollut. Olihan minulla seuranani jättiläismäiset velkani, elatusmaksuni ja huoli lasten selviytymisestä. Fan clubissani meuhkasi rappioalkoholisoitunut isä ja sadat "ystävät" jotka ymmärsivät jos niille heitti vitosen. Vastaus kaikkeen oli viinapiru. Se ei hyljännyt matkalaista. Ei vaikka, tuijotteli meren kuohuavia aaltoja tai pureskeli pyssyn piippua. Koettelee, koettelee vaan ei hylkää.

Suurimman myrskynsilmän heitellessä ilmestyi syvyydestä valo. Se sokaisi. Se lämmitti. Se orjuutti. Se rakasti. Kaikki kääntyi ylösalaisin. Selviydyin. Paranin.

Anno Domini 2016.

Huomaan murehtivani nurmikon leikkuuta. Mitä ajattelee viisivuotias poikani, siitä että potkupalloa ei voi pelata itsensä korkuisessa heinikossa? Iskä ei ole hoitanut velvoitteitaan, vaan iskä murehtii maailmaansa ja yrittää jäsentää omia ajatuksiaan vielä nelikymppisenä. Iskä rakastaa tunnetta jota kaihoksikin kutsutaan. Ja iltaisin sen silmissä on tyhjä katse ja kaipuu johonkin mitä ei koskaan voi saavuttaa. Se elää sen voimalla. Se myös rakastaa meitä kaikkia neljää kupeittensa hedelmää. Ja tietysti äitiä. Näistä ei ole epäilystäkään. Mutta jotain siltä puuttuu.

Murheenmaa ei ehkä koskaan tule tietämään sitä, miksi aivoratas jauhaa tällaisia tunteita. Se on tehnyt niin aina. Ehkä se on vioittunut jo lapsuudessa. Silloin kun ajettiin kesäöinä mökiltä kotiin ja Ladan nännimankka jauhoi Jamppa Tuomisen äänellä Kuumia Kyyneleitä.

Olen oppinut ymmärtämään, että jossain on joku, joka pystyy äänettömästi ymmärtämään tätä kaipuuta. Löydänkö sitä koskaan ? Tuskin. Vaikka kaikki on hyvin on pakko rimpuilla. Se on ainoa tapa kokea elävänsä. Minulle.

Pyyhkimään !

Lapsi osaa olla realisti. Se ei vaadi muuta kuin perustarpeet ja turvallisuuden. Murheenmaa on ilmeisesti syntynyt jo valmiiksi vanhana ja katkerana. Ymmärrän hyvin suuren jumalani Juicen lausahduksen suhteestaan omiin lapsiinsa, näiden ollessa pieniä. Hän kertoi olleensa olosuhteisiin nähden paljon fyysisesti kotona, mutta ei koskaan läsnä. Periytyykö tämä kaiho lapsille ? Luulen että vastaus on kyllä. Tunnistan itsessäni paljon samaa, kuin isässäni oli. Ehkä hänkään ei kestänyt elämän onnea ja auvoisuutta ilman viinaa. Se on liian kovaa kakkua meille Murheenmaille...

 

Päivän biisisuositus: Pelle Miljoona, Vapaus on suuri vankila

-MKM-