Käsi pystyyn, ne jotka eivät koe alkoholia rentouttavaksi aineeksi. Toki, kohtuudella nautittuna. Avaudun teille tänään omasta alkoholin käytöstäni ja sen historiasta hieman. Se taisi olla kesä 1991 kun tutustuin tähän viisauden lähteeseen enemmän kuin kolmen keskioluen verran. Ei se nyt mikään tajunnanräjäyttävä kokemus ollut, mutta ensimmäinen känni joka voidaan rekisteröidä. Ihmeellisintä tuossa aineessa oli se, että tytöt alkoivat jostain syystä liimautua iholle tiiviimmin pikku jurrissa. Jopa haitaksi asti. Yhtäkkiä osasin auttaa kaikkia nuorikoita heidän seurusteluongelmissa ja kaikissa muissakin mitä hämmentävimmissä dilemmoissa. Parisuhdeneuvoja M.K. Murheenmaa 15-vee. Krapulasta en kärsinyt ensimmäiseen muutamaan vuoteen laisinkaan. Sitten tuli seuraavan kymmenenvuoden ajan aivan järkyttäviä kankkusia jo muutamasta gepardista. Nyt olen ilmeisesti palannut juurilleni. Nykyään ei tule edes kunnon päänsärkyä. Tosin, yleensä olen vielä aamullakin aika pyörryksissä, mutta monestikkaan en pysty nukkumaan ravintolaillan jälkeen ja yritän käpistellä kaikenlaista selvitäkseni. Nykyään olen aika huono sponsori Altialle. Baarissa tulee riekuttua ehkä kolme, max. neljä kertaa vuoteen. Kotona saatan äityä kesälomallani ottamaan muutaman oluen jopa joka perjantai tai lauantai. Silti, minulla on alkoholi-ongelma. Tunnustan.                                                                                                                                                                            

Ongelma ei liity niinkään alkoholi määrään. Vaan omaan itseeni. Minusta tulee ylisosiaalinen. Kuten 25 vuotta sitten, ymmärrän taas kaikkia. Se tuo omat haasteensa vai mahdollisuutensa ? You name it ! Murheenmaan ollessa jurrissa kaikki ihmiset ovat kiinnostavia ja heillä on huippuideoita ja super-loistavia juttuja vain minulle. Sielu on avoin kuin laskuvarjo ja kaikki hetket ovat ohikiitäviä ja ainutlaatuisia. Aamu ei tule koskaan. Siteeraan kaikille omia ja muiden tekemiä lyyrisiä timantteja. Sanataide on lähellä minun sydäntäni. Pikkutunneilla oletan asian olevan näin myös muille. Toisille on, toisille ei. Jokainen "reissu" tuo minulle uuden tuttavuuden, uuden ihmisen, uuden ohikiitävän hetken. Se on elossa pitävä voima. Kaikki eivät ymmärrä tätä pointtia. Minulle se on aina kiehtova arvoitus. Se on elämää. Kuten eräs nimeltämainitsematon Kollaa kestää- yhtye lauloi:" Joka kadulla asuu ihminen, sisällään sanoja tuntemattomia"           

Minulla on ns. taiteilija sielu. Äitini oli ammatiltaan taiteilija. Hän maalasi, teki savesta, kankaasta, puusta ja ihan mistä vaan, ihan mitä vaan. Isäni taas uskoi sanan voimaan ja näyttelemiseen. Vielä ryypättyään 35 vuotta, kuolinvuoteellaan hän taitavasti käänsi asiat hyväksi ja totesi että muistakaa hänet sanoista eikä teoista. Mikä lienee minun kohtaloni? Toteutanko omaa elämänkatsomustani ja sillointällöin otan kunnon kumaran vai uskonko muiden totuuteen ja muutan Uuteen Valamoon? Tästähän ei pitäisi edes keskustella, mutta aika-ajoin joudun tätä häpeällistä "sairauttani" puolustelemaan. Uskon jopa, että jos ihmiset olisivat sosiaalisempia muuallakin kuin räkälöiden kusilaareilla, monta turhaa tappelua ja itsemurhaa voitaisiin välttää. Some ei ole oikeata sosiaalisuutta. Se pikemminkin vähentää oikeata kanssakäymistä ja muuraa ihmiset ruutujen taakse. Moniko ottaa, vaikka sukset alleen ja lähtee katsomaan naapurikylän Annikkia? Eii....laitetaanpa facessa sille vaikka hymiö. Tilanne on toinen, kun kuvioon astuu vaikkapa muutama sidukka ja kippurahäntä. Jo vain, lähtee Tiina-Irmeli sivakoimaan pakkaseen Annikkia katsomaan. "Tiiä vaikka, sillä olis siellä punaviiniä" Ja taas maailma parantuu...

Jokaista ihmistä pitäisi aina kohdella niin, kuin kohtaisi tämän viimeistä kertaa. Tätä olen yrittänyt pitää jonkunlaisena punaisena lankana elämän myrskyissä. Eläköön, ohikiitävät hetket. Eläköön, hetken hurma. Eläköön melankolia.

Päivän biisisuositus: CMX, Melankolia

-MKM-

Saavuttiin avioliiton aina niin tuuliseen ja harmaaseen satamaan. Oli talo, autot, lapset ja asuntovelkaa. Näillä aineksillahan saadaan yleensä aikaan keitos nimeltä onni. Onni porisi elämän kuumalla hellalla ja oli näennäisesti hyvänoloinen soppa. Jotta soppa pysyisi maittavana on sitä pidettävä tarkasti oikean lämpöisenä. Sitä ei saa keittää liikaa, eikä päästää jäähtymään. En tiedä kumpi tässä oli syynä, mutta soppakattilalle ilmestyi useampi hämmentäjä ja oli vain ajan kysymys koska kamelin selkä katkeaisi. Naps !

Murheenmaa joutui nostamaan valkoisen lipun. Lohduton tilanne ei silti ollut. Olihan minulla seuranani jättiläismäiset velkani, elatusmaksuni ja huoli lasten selviytymisestä. Fan clubissani meuhkasi rappioalkoholisoitunut isä ja sadat "ystävät" jotka ymmärsivät jos niille heitti vitosen. Vastaus kaikkeen oli viinapiru. Se ei hyljännyt matkalaista. Ei vaikka, tuijotteli meren kuohuavia aaltoja tai pureskeli pyssyn piippua. Koettelee, koettelee vaan ei hylkää.

Suurimman myrskynsilmän heitellessä ilmestyi syvyydestä valo. Se sokaisi. Se lämmitti. Se orjuutti. Se rakasti. Kaikki kääntyi ylösalaisin. Selviydyin. Paranin.

Anno Domini 2016.

Huomaan murehtivani nurmikon leikkuuta. Mitä ajattelee viisivuotias poikani, siitä että potkupalloa ei voi pelata itsensä korkuisessa heinikossa? Iskä ei ole hoitanut velvoitteitaan, vaan iskä murehtii maailmaansa ja yrittää jäsentää omia ajatuksiaan vielä nelikymppisenä. Iskä rakastaa tunnetta jota kaihoksikin kutsutaan. Ja iltaisin sen silmissä on tyhjä katse ja kaipuu johonkin mitä ei koskaan voi saavuttaa. Se elää sen voimalla. Se myös rakastaa meitä kaikkia neljää kupeittensa hedelmää. Ja tietysti äitiä. Näistä ei ole epäilystäkään. Mutta jotain siltä puuttuu.

Murheenmaa ei ehkä koskaan tule tietämään sitä, miksi aivoratas jauhaa tällaisia tunteita. Se on tehnyt niin aina. Ehkä se on vioittunut jo lapsuudessa. Silloin kun ajettiin kesäöinä mökiltä kotiin ja Ladan nännimankka jauhoi Jamppa Tuomisen äänellä Kuumia Kyyneleitä.

Olen oppinut ymmärtämään, että jossain on joku, joka pystyy äänettömästi ymmärtämään tätä kaipuuta. Löydänkö sitä koskaan ? Tuskin. Vaikka kaikki on hyvin on pakko rimpuilla. Se on ainoa tapa kokea elävänsä. Minulle.

Pyyhkimään !

Lapsi osaa olla realisti. Se ei vaadi muuta kuin perustarpeet ja turvallisuuden. Murheenmaa on ilmeisesti syntynyt jo valmiiksi vanhana ja katkerana. Ymmärrän hyvin suuren jumalani Juicen lausahduksen suhteestaan omiin lapsiinsa, näiden ollessa pieniä. Hän kertoi olleensa olosuhteisiin nähden paljon fyysisesti kotona, mutta ei koskaan läsnä. Periytyykö tämä kaiho lapsille ? Luulen että vastaus on kyllä. Tunnistan itsessäni paljon samaa, kuin isässäni oli. Ehkä hänkään ei kestänyt elämän onnea ja auvoisuutta ilman viinaa. Se on liian kovaa kakkua meille Murheenmaille...

 

Päivän biisisuositus: Pelle Miljoona, Vapaus on suuri vankila

-MKM-

Arvoisat, mahdolliset lukijat. Tämä ei ole uusi alku, tämä on uusi loppu. Tässä blogissa tullaan seuraamaan Mauno Kullervo Murheenmaan ailahtelevia seikkailuja elämän ajoittain liukkailla ja kiemuraisilla pitkospuilla. Mukana tulee faktaa ja fiktiota, sekä mietteitä ja ajatelmia. Minun ja muiden kirjoittamia totuuksia ja ehkäpä jokunen lyriikan pätkäkin.

Kaikki alkoi 1970-luvun puolivälin jälkeen keskellä Suomea. Näin minulle on kerrottu ! Asuttiin kerrostalossa ja ajettiin Ladalla. Saunavuoro oli lauantaisin klo. 17.00, jonka jälkeen syötiin ja masennuttiin katsomalla Englanninliigan jalkapalloilua, monotonisesti selostettuna. Vaan, eipähän se pelkkää alakuloa ollut, olihan sentään Lottoarvonta vielä edessä. Lyön vaikka vetoa, että isääni jännitti oikeasti kun lottokone jauhoi numeroita ruutuun. Tilipäivinä tehtiin jopa kaksi ruudukkoa, ja silloin numerot otettiin lehden kulmaan ylös. Ei nasahtanut. Siispä, voitiin mennä peiton alle ja jatkaa rauhassa keskiluokan elämää.

Minä olin läski. Ensimmäiset elämäni 12 vuotta. Edelleenkin olen läski, vaikka en enää fyysisesti. Muistan kuinka luokkatoverini arvuuttelivat, että onko tuo takarivissä seisova iso hahmo Pekka Vennamo vai Mikko Kivinen. Ei käynyt flaksi koulun diskoissa. Tämä tapahtui ollessani viidennellä luokalla. Olin kai niin lihava, että itse Taivaallinen Isäkin päätti vauhdittaa dieettiäni. Alle vuoden sisään Hän päätti ottaa yläkerran lettukesteihin parhaan kaverini ja äitini. Maallinen isäni ymmärsi säästää ruokamenoissa ja juoda kaikki vähätkin taloutemme rahat. Ettei lapsi liho enempää. Alkoi Murheenmaan poikakin kutistua.

Ylä-asteelle mennessäni päätin aloittaa tukan kasvatuksen ja tanakamman hevin kuuntelemisen. Myös elämäni urheilullinen rakkauteni, jääkiekko astui kuvaan. Olin siis pitkätukkainen lätkäjätkä. Ja kyllä, myös helunatkin alkoivat kiinnittää huomiota. Those were the days...! Itsetuntoni nousuhumalassa päätin myös muuttaa kotoa pois. En yksin, vaan kaverini kanssa. Olinhan jo sentään 16 vuotta ja täynnä elämänkokemusta. Jälkeenpäin katsottuna tuo oli siihenastisen elämäni järkevin päätös. Seviytyminen. Eihän kaikki sittenkään mennyt kuin Strömsössä. Pikemminkin, Karpolla on asiaa kuvailisi kaatuiluani paremmin. 

Ennen kuin paljastan vaiherikkaita seikkailujani enempää, haluaisin kysyä teiltä jotakin.

Voiko ihminen olla kiitollinen elämästään itselleen vaiko jollekulle muulle ?

Pohtikaapa tätä !

Päivän biisisuositus: Ahti Lampi, Elämän valttikortit

-MKM-